Huudahdin ylimielisesti: "No argentiinalaiset!"

Äitini oli omien sanojensa mukaan luullut yhä, että olen hereillä ja hieman hämmentyneenä tiedusteli, mikä erityisesti argentiinalaisissa naurattaa minua.

"No argentiinalaiset muovipussit!" hihitin kuin argentiinalaisille muovipusseille nauraminen keskellä yötä olisi ollut maailman itsestäänselvyyksien joukossa heti painovoiman jälkeen. Äiti oli tässä vaiheessa tajunnut, että puhun unissani, ja toivotti hyvät jatkot.

Jossain vaiheessa yötä "heräsin" siihen, että sängyn vieressä sijaitsevalla tietokonetuolilla istui Entiteetti. Olin jättänyt vaatteeni tuolin selkänojalle illan päätteeksi, mikä nyt toi hahmolle paremman figuurin. Entiteetti oli näkymätön, mutta jollain tajunnan tasollani tiesin sen kuitenkin näyttävän vuohelta hieman crowleymaisilla piirteillä. Entiteetti tuijotti minua tutkivasti sormenpäät toistensa lomassa. Aistin äärimmäisen pahuuden läsnäolon, vaikken edes usko absoluuttiseen pahaan.

Sitten, pienen pelottavan hetken jälkeen, Entiteetti nousi tuolilta ja tuli seisomaan lähelleni sängyn viereen. Tajusin, etten pystynyt liikkumaan. Entiteetti alkoi painaa minua rintakehän päältä ja tunsin, kuinka henkeni salpautui. Entiteetti oli äärimmäisen vihamielinen. En ole koskaan ennen enkä jälkeen tämän "kohtaamisen" tuntenut yhtä vahvaa pelkoa. Entiteetti, siinä rintakehäni rusikoimisen ja kaulani kuristamisen ohessa, puhui sanoja, joita en oikeastaan edes kuullut. Tunsin silti hahmon puhuvan vuoroin latinaa ja vuoroin hokevan maanisen psykoottisella, mutinaa muistuttavalla usvaisella "äänellä", että olen lähtenyt liian syville vesille liian aikaisin enkä tiedä, miten raskailla asioilla olen lähtenyt mieltäni täyttämään. Entiteetti myös kertoi minun olevan Valittujen joukossa ja saavan tuta elämässäni, mitä se tarkoittaa. Yritin huutaa äitiäni apuun, mutten saanut ääntäni kuulumaan. Kouristelin Entiteetin otteen voimasta ja olin ihan varma, että kuolen hetkenä minä hyvänsä. Lopulta menetin tajuntani Entiteetin käsissä ja tunsin, kuinka koko kehoni valahti voimattomaksi.

Hetken kuluttua heräsin omaan itkuuni.

Aamulla olin aivan varma, että olen seonnut. Mainitsin yön kauhuista äidilleni, joka puolestaan sattui muistamaan radiosta kuulemansa uniohjelman maininneen joskus jotain unihalvauksesta. Google lähti oitis laulamaan ja pian sain tietää, etten ollutkaan kilahtanut, vaan jaoin samankaltaisen kokemuksen useista eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa ja että ilmiöllä on nimen lisäksi tarkka kuvaus, joka istuu kokemukseeni täydellisesti. Wikipedian artikkeli sekä kuvauksineen että altistavien tekijöiden listoineen toivat helpotuksen olooni. Muisto tuosta yöstä on silti jäänyt elämään mielessäni ja vielä toisinaankin mietin rooliani Valittujen joukossa. Oikeastaan se on ihan siistiä.

Viime vuoden lopulla nukuin yksin 160 senttiä leveässä sängyssäni. Yöllä "heräsin" siihen, että tuo surmattu kiinalaisnainen makasi vieressäni ja itki. Hän hohti lisäksi neonvihreää valoa. Ei mitään kirkasta tai hassunhauskaa neonvihreää, vaan enemmänkin näytöslavalle suunnattua spottivaloa muistuttavaa "pimeää" valoa. Katsoin naista, mutten ehtinyt reagoida hänen itkuunsa mitenkään. Hän sanoi minulle: "Mieheni liittyy surmaani." Olin aivan kauhuissani.

Sitten heräsin oikeasti, mutta jäin unen ja valveen rajatilaan kiinni, koska kiinalaisnainen oli yhä vieressäni, tällä kertaa ilman neonvihreää valoa. Sain ravisteltua päätäni, jolloin nainen katosi.

Oli erittäin suuren työn ja tuskan takana saada nukahdettua uudestaan. Uni jäi mieleen pitkäksi aikaa ja monet, joille olen siitä kertonut, ovat kavahtaneet painajaismaista kohtausta melkein enemmän kuin minä itse.

Muutamia poikkeuksiakin on. Olen esimerkiksi nähnyt ennen vaikeita pääsykokeita Facebook-unen, jossa kirjoitin tulevani epäonnistuneen kokeen jälkeen synnyinkaupunkiini dokaamaan. Status kuului unessa: "BRACE YOURSELVES [kaupungin nimi], I'M COMING TO A BAR NEAR YOU!" No, koska jännitin kokeita ihan liikaa, en onnistunut tekemään parastani. Se taival katkesi ensimmäiseen koevaiheeseen. Todella itseeni pettyneenä ja harmistuneena laitoin sitten ihan tässäkin ulottuvuudessa tuon statuksen Facebookiin.

Viimeisin Facebook-uneni on ihan muutaman päivän takaa. Siinä kirjoitin pitkän ja perusteellisen statuksen siitä, miksen halua kirjoittaa musiikista, vaikka se on yksi elämäni tärkeimmistä asioita kaikin tavoin. Uni juonsi juurensa viime aikojen pohdintoihini. Voisin periaatteessa kirjoittaa musiikista useampaankin eri mediaan ja minua on suoraan pyydettykin tekemään niin joidenkin tahojen toimesta. Toistaiseksi en kuitenkaan ole sille tielle lähtenyt, sillä koen musiikin niin henkilökohtaisesti, etten tahdo analysoida sitä puhki. En myöskään ole kovinkaan musiikin teoreettiseen ja soitannolliseen puoleen orientoitunut, vaan koen musiikin nimenomaan tunneilmaisun kautta ja annan huomattavan paljon arvoa lyyriselle puolelle. Yleensä myös hehkutan melko kritiikittömästi kulloistakin suosikkimusiikkiani, mikä ei journalistisesti ajateltuna ole paras lähtökohta. Toisaalta olen myös liian nössö kirjoittamaan alakulttuuri-ilmiöistä julkisesti, vaikka niistä olisi sanottavaa varmaan kahden kirjan verran kaikkine hyvine ja huonoine puolineen.

Oli miten oli, en oikein ymmärrä, miksi alitajuntani käsittelee nämä asiat juuri Facebook-statuksina. Tästä on lyhyt matka foliohattuilun MM-kisoihin, sillä lienen läpeensä medioituneen aikamme malliesimerkki ihmisestä, joka haluaa vuorotellen heittää älypuhelimensa jorpakkoon ja toisaalta vilkaista vielä kerran, mitä kavereille ja tuttaville kuuluu. Ja ehkä kertoa jotain äärimmäisen merkittävää ja äärimmäisen itsekeskeistä diipadaapaa omasta elämästään niille, joita se ehkä sattuu välimatkoista ja muista kasvokkaisen kuulumistenvaihdon estävistä syistä johtuen kiinnostamaan. Ellei ystäväpiirini olisi jakautunut pitkin Suomea, en varmaan edes jaksaisi olla Facebookissa. Koska kuitenkin olen siellä, läpäisee se ilmeisesti kaiken olemiseni alitajunnasta tenttiinlukuhetkiin ja kännisiin tuokioihin. Hirvittävän surullista.

Mieluummin näkisin unia itsestäni juttelemassa kahdestaan ystävieni kanssa kertoen heille samat asiat, jotka nyt näen Facebook-statuksina unissani (tätä juttelua onneksi tapahtuu oikeassa elämässä jatkuvasti, sillä minulla on hyvin tiiviitä ystävyyssuhteita). Ihan oikeasti, alitajunta!

(Olen myös valitettavan sidottu läppäriini kirjoittamiseni ja opiskelujeni johdosta, joten helpotusta tähän länsimaalaisen kermaperseen suureen ahdinkoon ei ole hetkeen näköpiirissä.)

Olin illanistujaisissa uusien opiskelukavereideni kanssa ja puheeksi tulivat hurjat unikokemukset. Minulla niitä tuntui riittävän sen verran paljon, että eräs henkilö suositteli blogin perustamista näille tarinoille. Koska olen kaivannut lisää kirjoitettavaa kaiken muun rinnalle (ja hieman yllytyshullu), päätin siirtyä tuumasta toimeen ja tässä sitä ollaan.

Tarkoituksenani on päivittää blogiin sekä aikojen saatossa kokemiani unikauheuksia ja -siisteyksiä että tuoreita outoja unia sitä mukaa, kun alitajuntani niitä minulle syöttää.

Tutut voivat huokaista helpotuksesta, sillä mitään sosiaalipornoa en aio tänne syytää. Läheisiini liittyvät unet jäävät pois tilityksistä, mikäli niissä on mitään henkilökohtaisempaa.

Tervetuloa kyytiin. Kaikki kommentit ovat tervetulleita!