Olen miettinyt, kuinka säälittävää ja/tai sosiaalisesta mediasta riippuvaista elämäni täytyy oikein olla, että näen toistuvasti unia itsestäni päivittämässä Facebook-statustani. Viimeisen puolen vuoden aikana tällaiset unet ovat ilmestyneet aamuisten muistikuvieni vakiomateriaaliksi. Näissä statuspäivitysunissa ei oikeastaan tapahdu ikinä yhtään mitään muuta kuin päivityksen kirjoittaminen ja julkaiseminen. Olen unissani kirjoittanut Facebookiin niin passiivis-aggressiivisia avautumisia ihmisten toiminnasta ja ihmisyydestä ylipäänsä kuin myös kertonut milloin mitäkin itselleni tapahtuneita anekdootteja. Vain harvoin unien statukset päätyvät oikeaan Facebook-todellisuuteeni.

Muutamia poikkeuksiakin on. Olen esimerkiksi nähnyt ennen vaikeita pääsykokeita Facebook-unen, jossa kirjoitin tulevani epäonnistuneen kokeen jälkeen synnyinkaupunkiini dokaamaan. Status kuului unessa: "BRACE YOURSELVES [kaupungin nimi], I'M COMING TO A BAR NEAR YOU!" No, koska jännitin kokeita ihan liikaa, en onnistunut tekemään parastani. Se taival katkesi ensimmäiseen koevaiheeseen. Todella itseeni pettyneenä ja harmistuneena laitoin sitten ihan tässäkin ulottuvuudessa tuon statuksen Facebookiin.

Viimeisin Facebook-uneni on ihan muutaman päivän takaa. Siinä kirjoitin pitkän ja perusteellisen statuksen siitä, miksen halua kirjoittaa musiikista, vaikka se on yksi elämäni tärkeimmistä asioita kaikin tavoin. Uni juonsi juurensa viime aikojen pohdintoihini. Voisin periaatteessa kirjoittaa musiikista useampaankin eri mediaan ja minua on suoraan pyydettykin tekemään niin joidenkin tahojen toimesta. Toistaiseksi en kuitenkaan ole sille tielle lähtenyt, sillä koen musiikin niin henkilökohtaisesti, etten tahdo analysoida sitä puhki. En myöskään ole kovinkaan musiikin teoreettiseen ja soitannolliseen puoleen orientoitunut, vaan koen musiikin nimenomaan tunneilmaisun kautta ja annan huomattavan paljon arvoa lyyriselle puolelle. Yleensä myös hehkutan melko kritiikittömästi kulloistakin suosikkimusiikkiani, mikä ei journalistisesti ajateltuna ole paras lähtökohta. Toisaalta olen myös liian nössö kirjoittamaan alakulttuuri-ilmiöistä julkisesti, vaikka niistä olisi sanottavaa varmaan kahden kirjan verran kaikkine hyvine ja huonoine puolineen.

Oli miten oli, en oikein ymmärrä, miksi alitajuntani käsittelee nämä asiat juuri Facebook-statuksina. Tästä on lyhyt matka foliohattuilun MM-kisoihin, sillä lienen läpeensä medioituneen aikamme malliesimerkki ihmisestä, joka haluaa vuorotellen heittää älypuhelimensa jorpakkoon ja toisaalta vilkaista vielä kerran, mitä kavereille ja tuttaville kuuluu. Ja ehkä kertoa jotain äärimmäisen merkittävää ja äärimmäisen itsekeskeistä diipadaapaa omasta elämästään niille, joita se ehkä sattuu välimatkoista ja muista kasvokkaisen kuulumistenvaihdon estävistä syistä johtuen kiinnostamaan. Ellei ystäväpiirini olisi jakautunut pitkin Suomea, en varmaan edes jaksaisi olla Facebookissa. Koska kuitenkin olen siellä, läpäisee se ilmeisesti kaiken olemiseni alitajunnasta tenttiinlukuhetkiin ja kännisiin tuokioihin. Hirvittävän surullista.

Mieluummin näkisin unia itsestäni juttelemassa kahdestaan ystävieni kanssa kertoen heille samat asiat, jotka nyt näen Facebook-statuksina unissani (tätä juttelua onneksi tapahtuu oikeassa elämässä jatkuvasti, sillä minulla on hyvin tiiviitä ystävyyssuhteita). Ihan oikeasti, alitajunta!

(Olen myös valitettavan sidottu läppäriini kirjoittamiseni ja opiskelujeni johdosta, joten helpotusta tähän länsimaalaisen kermaperseen suureen ahdinkoon ei ole hetkeen näköpiirissä.)